lauantai 5. helmikuuta 2011

Salin peili/pöytä







Tänään kerron teille pienen tarinan, joka koskee eteisen suurta peili/pöytäämme.
Uskotteko te, että kalusteilla on "sielu"?
Kertovatko teille kalusteet omaa tarinaansa?

Tämä tarina on kerrottu mieheni mummun perspektiivillä.
Siirrymme ajassa vuoteen 1941 Suomi on sodassa Venäjän kanssa, ensimmäinen evakkomatka
on takana.

Joulukuussa 1941 pääsimme takaisin Karjalaan Killatsun rannalle. Voi sitä juhlaa, vaikka ruokana olikin jäätyneitä perunoita, mutta me olimme kotona!!!
Hiljalleen elämä palasi uomiinsa. Oli lehmä ja sikoja. Myllystä tuli jauhoja ja elämä alkoi olla omavaraista.
Asuttavana oli tupa ja kaksi kammaria, n. 120m2.
Mylly oli rannassa, vähän ylempänä saha ja puusepänverstas. Talo ja sauna olivat ylimpänä.
Kanssamme asui myös mieheni äiti.

Koskesta tuli runsaasti kalaa, joka olikin ensisijainen ravintomme.
Rauha oli jonkinlainen, miehet pääsivät viikonlopuiksi kotiin lomille.
Puolisoni, joka oli puuseppä, niinkuin veljensäkin, jotka lisäksi pyörittivät myös sahaa, alkoi tehdä kotiimme kalusteita. Olin suunnitellut kamariin suuren peilin, jollaisen olin nähnyt aikoinani pappilassa. Ja hiljalleen tuo peili/pöytä alkoi valmistua.
Itse jouduin tekemään paljon myös miesten töitä, koska hehän olivat viikot poissa.
Niinpä minä heräsin joka aamu klo 4 ja klo 5 laitoin sahan turbiinit käyntiin ja siitä alkoi päiväni....

Elämä kulki eteenpäin, saha laajensi toimintaansa, työntekijöitä oli 21.
Rautateitse vietiin puutavaraa Viipurin satamaan ja sieltä Englantiin.
Elämä tuntui mukavalta, vaikka uhka leijuikin ilmassa.

Kunnes 20.6.1944 alkoi toinen evakkomatkamme.... pitkä matka, joka monen mutkan kautta päättyi
uuteen kotipaikkakuntaamme satakuntaan.
Karjalaan oli jäänyt muistomme, kotimme, kalusteemme ja  Maija kissa naukumaan portin pieleen.

Nyt oli vain alettava rakentamaan perheellemme uutta kotia... pienin askelin.
Pyynnöstäni mieheni teki minulle myös kopion Karjalaan jääneestä isosta peilistä/pöydästä.
Ja tarina jatkuu......

Tämä samainen peili kulki mieheni mummolta mieheni tädille, Joka vuosia myöhemmin kysyi minulta olisimmeko minä ja mieheni kiinnostuneita ottamaan haltuumme tämän suvussa kulkeneen peilin.
Meille se oli kunnia.....
Pitää kodissamme kaluste, joka kantaa mukanaan pientä suvun tarinaa.

Siis tällä peilillä on tarina mukanaan, jonka aikoinaan on mieheni mummo kertonut minulle....
ja toivon sen jatkavan seuraaville sukupolville...:)))

Tarinan myötä toivotan ihanaa viikonloppua..::))))

Lämmöllä Jaana








11 kommenttia:

Ainosofia kirjoitti...

Koskettava tarina - ihastuttavasta esineestä.
Kiitos kun kerroit meillekkin <3

On sielu - ihan varmasti.
Minullakin on pari lipastoa joihin liittyy paljon muistoja.

taburetti kirjoitti...

Kiitos Ainosofia...:))
Itse rakastan juuri tämän takia vanhoja esineitä/kalusteita.
Lämmöllä Jaana

Tytti kirjoitti...

Aikamoinen tarina ja hienoa että se on kulkeutunut tänne asti.
Jää jälkipolville taas kerrottavaksi.
Täällä matkakuume vaan nousee,aamulla sitte lähdetään ((:

Pakkasakka kirjoitti...

Kaunis, herkkä tarina, jota oli kiva lukea.

kisu kirjoitti...

Ihana tarina. Mä kans tykkään vanhoista esineistä just siksi, että niillä on aina joku tarina.

Mukavaa alkavaa viikkoa!
-kisu-

taburetti kirjoitti...

Kiitos Tytti, Pakkasakka ja Kisu!!!
Mukavaa matkaa Tytti... pidähän lystiä ja naui!!!!
Lämmöllä Jaana

Kamomilla kirjoitti...

Todella koskettavaa, on se suuri kunnia ja uskon että oikeaan kotiin tuli tuo kaunis peili!!

taburetti kirjoitti...

Kiitos kamomilla!!!
Ja mukavaa uutta alkanutta viikkoa sinulle..:))
Jaana

Irmastiina kirjoitti...

Voi miten ihana tarina... molemmat vahempani ovat Karjalasta, Kuolemanjärveltä...:)

taburetti kirjoitti...

Irmastiina Kiitos kommentistasi!
Mieheni mummo ja pappa sekä myös hänen äitinsä on syntynyt Räisälässä Killatsun rannalla.
Lämmöllä Jaana

akissfromthepast kirjoitti...

Upea trymoo! vanhoilla kalusteilla on sielu. niistä välittyy heti se, että pitääkö niistä vai ei. tuo on ihastuttava trymoo :)