Alkuun näytän teille jälleen poikani ottaman kuvan sisarieni tyttärien pikku neideistä.Kuvassa on jotakin joka kosketti minua. Tänään en muutenkaan näytä mitään sisustukseen liittyvää vaan kirjoitan teille tarinan jonkasain sisareltani tänään sähköpostiini. Kyseinen tarina kosketti minua ja sain taas mietittävää .....:) muistanhan unelmani, muistanhan, että vanheneminen on pakollista mutta kasvaminen aikuiseksi vapaehtoista, sillä koskaanhan ei ole myöhäistä tehdä juuri sitä mitä haluan, mistä unelmoin.Muistanhan, että teen elämistä siitä mitä saan, mutta elämää siitä mitä annan.Tarina menee näin;
Ensimmäisenä opiskelupäivänä opettajamme esitteli itsensä ja pyysi tutustumaan johonkuhun uuteen ihmiseen, jota ei vielä tuntenut. Nousin ylös katsomaan ympärilleni kun hellävarainen käsi kosketti olkapäätäni. Käännyin ympäri ja havaitsin ryppyisen, pikkuisen rouvan säteilevän minulle hymyä, joka sai koko hänen olemuksensa säteilemään. Hän sanoi; " Heippa, komea veikko, nimeni on Rose. Olen 87-vuotias. Voinko antaa sinulle halauksen?"
Nauroin ja vastasin ;" Totta kai saat." Ja hän antoi minulle valtavan halauksen.
"Miksi olet tullut kouluun noin nuoren ja viattoman ikäisenä?" kysyin. Hän vastasi kujeillen;" Olen täällä kohdatakseni rkkaan aviomiehen, mennäkseni naimisiin ja saadakseni muutaman mukulan."
"Ei mutta , aivan totta puhuen...?" kysyin. Olin utelias tietämään, mikä oli voinut motivoida hänet ottamaan osaa tähän haasteeseen hänen iässään.
"Haaveilin aina mahdollisuudesta saada koulu opetusta, ja nyt olen sitä saamassa" hän kertoi minulle.
Oppitunnin jälkeen kävelimme oppilaitten yhteisrakennukseen ja nautimme yhdessä kaakaot. Meistä tuli hetkessä ystävät. Joka päivä 3kk:den ajan lähdimme tunnilta yhdessä keskustellaksemme taukoamatta. Olin aivan haltioissani kuunnellessani tätä "aikakonetta", kun hän jakoi viisauttaan ja kokemustaan kanssani. Yli vuoden kurssin kuluttua Rosesta oli tullut campuksen perikuva ja hän sai helposti uusia ystäviä minne tahansa menikin. Hän nautti hienoksi pukeutumisesta ja piti huomiosta jota sai osakseen toisilta opiskelijoilta ja piti yllä huomionpitoa. Lukukauden lopussa pyysimme Rosea pitämään puheen jalkapallojuhlatilaisuudessamme.
En ikinä unohda mitä hän meille opetti! Hän esitteli itsensä ja astui lavalle. Kun hän oli aloittamassa valmistamaansa puhetta, hän pudotti kolmeviidesosaa arkeistaan lattialle. Turhauteneena ja hieman hämmentyneenä hän nojautui mikrofoniin päin ja sanoi yksinkertaisesti;"olen pahoillani, että olen niin kömpelö. Luovuin oluesta paastokauden ajaksi ja tämä whisky tappaa minut. En koskaan saisi puhearkkejani oikeaan järjestykseen takaisin, joten antakaa minun vain kertoa teille mitä tiedän." Sillä aikaa kun me nauroimme, hän selvitteli kurkkuaan ja aloitti;
"Emme lopeta leikkimistä koska olemme vanhoja. Me kasvamme vanhoiksi, koska lopetamme leikkimisen. On olemassa vain neljä salaisuutta pysyä nuorena, olla onnellinen ja saavuttaa menestystä. On naurettava ja löydettävä huumorin aihe joka päivä. On oltava unelma.
Kun kadottaa unelman kuolee. Meidän ympärillämme kävelee niinpaljon kuolleita ihmisiä, eivätkä he itse edes tiedä sitä! On olemassa valtava ero tulla vanhaksi ja tulla aikuiseksi. Jos olet 19-vuotias ja makaat vuoteessa yhden täyden vuoden, sinusta tulee 20-vuotias. Jos olet 87-vuotias ja jäät vuoteeseen vuodeksi etkä koskaan tee mitään sinusta tulee 88-vuotias. Kuka hyvänsä voi tulla vanhaksi, siihen ei tarvita mitään kykyä tai lahjakkuutta. Ideana on kasvaa, kehittyä, löytää aina muutoksen mahdollisuuksia, ei katua. Vanhemmat ihmiset eivät kadu mitä ovat tehneet vaan asioita, jotka ovat jättäneet tekemättä. Ne ihmiset jotka pelkäävät kuolemaa, ovat niitä, joilla on katumuksia." Hän päätti puheensa laulamalla rohkeasti laulun ruususta.
Hän rohkaisi meitä jokaista opiskelemaan lyriikkaa ja antamaan sen tulla ulos meidän jokapäiväisessä elämässämme. Sen vuoden lopussa Rose pääsi loppuun kouluasteensa.
Viikko valmistumisensa jälkeen Rose kuoli rauhallisesti sillä aikaa kun nukkui. Yli 2000 koulun opiskelijaa otti osaa hänen hautajaisiinsaosittaen kunnioitusta tälle suurenmoiselle naiselle, joka opetti esimerkillään, ettei koskaan ole liian myöhäistä olla kaikkea sitä mitä mahdollisesti voi olla.
Tarinassa oli minusta hyvin paljon ajattelemisen aihetta!!
Liian usein arki lähtee viemään meitä, sen keskellä voimme hetkeksi unohtaa omat unelmamme, ja samalla myös leikin ja naurun.
Muistakaa siis unelmanne ja pyrkikää niitä kohden pienin tai vaikka isomminkin askelin.Nauretaan, leikitään ja nautitaan elämästä vaikka se joskus olisikin raskasta.
Lämmöllä Jaana
